Oletko joskus ajatellut, että sitten kun saat lapsen, niin et koskaan sano hänelle… (jotain, mitä olet ehkä itse kuullut omassa lapsuudessasi)? Tai tee kuten vanhempasi? 

Voi, kun se olisikin niin helppoa. Päättää asia ja pysyä siinä, tuli vastaan, mitä tahansa. Mutta eihän se oikeassa elämässä näin mene. Tai ehkä jollain super kärsivällisellä ja ymmärtäväisellä, mutta nyt emme puhu heistä.

Kun uhmaikäinen ei suostu aamun kiireessä pukemaan, tarvittaisiin valtakunnansovittelija välillä avuksi. Tai entäpä kaupassa saadun itku-potku-raivarin kohdatessa. Kunpa joku rientäisi apuun.

Kuinka kohdata tämä pieni ihminen ja löytää se todellinen tarve käytöksen takaa? Miten olla hyvä äiti siinä tilanteessa? 

Unelmana minä – postaussarjan ensimmäisessä osassa Kuka olen? Kerroin autenttisen minän löytymisestä. Itselläni se ei ollut kovin vaikeasti löydettävissä.

Harjoitusten ja Unelmana minä -verkkovalmennuksen edetessä havaitsin, että aika monella taitaa olla paksu likakerros autenttisen minän päällä ja ulospäin näkyy vain kiillotettu ulkopinta. Oma herkkyyteni havaita tällaista toisista ihmisistä on auttanut tunnistamaan heidät.

Huolekseni onkin nyt noussut, kuinka voin olla siirtämättä omia huonoja tapojani lapsilleni.

Missä vaiheessa hyvää tarkoittavalla kasvatuksella muokkaan lapseni minäkuvaa? En kai vain aja heitä kauemmaksi autenttisesta minästään? 

Sitähän sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Toisaalta nyt pystyn paremmin kiinnittämään kasvatuksessa huomiota lapsen yksilöllisyyteen.

Minulle valmennus avasi uuden näkymän elämääni ja auttoi löytämään itseni uudelleen. Jospa sen myötä voin korjata ne virheet, mitä äitinä olen tehnyt? Ja koko sydämestäni toivon, että pystyn tukemaan kaikkia lapsiani, jotta he eivät koskaan kadottaisi autenttista minäänsä.

Minkä asian muuttaisit omasta lapsuudestasi, jos voisit? Mitä haluaisit opettaa omille lapsillesi?

Ansku